Satu äidistä ja naurusta

Olipa kerran, ehkä jopa toisenkin kerran, äiti jolla oli tavattoman tylsä iltapäivä. Äiti istui neulomassa uusia juttujaa, joita hän ei vielä voinut blogata, sillä kaikki neuletyöt olivat kesken. Äidissä oli niin paljon perfektionistia, ettei hän sallinut itselleen mitään kesken jäänyttä esiteltäväksi kanssaihmisilleen.

Äiti keksi kotitöidensä lomassa käydä katsomassa pihassa. Itsetehdyn kukkapylvään päässä istui eräs kurpitsapoika, oranssi ja iloinen, vaan varsin ilkikurinen ja villikko. Se näytti siltä, kuin silläkin olisi ollut kylmä ja tylsähkö päivä.

Äiti alkoi kertoa kurpitsapojalle vitsejä. Toinen toistaan paremmat vitsit lennähtelivät syksyn lehtien kanssa kilpaa. Seassa hyppeli muutama blondivitsi, jokunen ruotsalaiskasku, pikkukalle-tarinakin saattoi kurkistaa jostakin kulman takaa ja yllättää sekä kurpitsapojan että äidin itsensäkin. Ei kulunut pitkään, kun kurpitsapoikaa alkoi naurattaa. Se nauroi niin makeasti, että pienet kastepisarat tipahtelivat sen silmäkulmista ja suupielet venyivät korviin saakka.

Kurpitsapoika kikatti ja hörötti niin, että se keikahti pyöreän pohjansa päällä selälleen.



Se ei enää osannut lopettaa käkättämistä, vaan se venyi ja vanui alaspäin, suupielet yhä virneessä ja silmät sirrillään.



Pihassa kurpitsa nauraa edelleen, ja jos sattuukin käymään niin, että äidille tulee toinen tylsä päivä, äiti voi aina palata lukemaan satua omasta vitsailupäivästään, eikä hänellä enää milloinkaan ole tylsää.

Sen pituinen se. Tai levyinen. Tässä tapauksessa.