Mamma on lähdössä. Saattohoitokodissa, emme kukaan tiedä, milloin on viimeinen hetki. Se pelottaa, suututtaa, itkettää. Olen tehnyt surutyötä etukäteen hiljalleen, neulonut valkoista pitsineulehuivia Mammalle ehkä viimeiseksi lahjakseni.
Mamma on ollut minulle toivon, uskon ja luottamuksen peruskallio. Vaikka kaikki muu menisi mönkään, häneen olen aina voinut turvata. Tuo vahva, vaikka hauras, vakava, vaikka hymyilevä. Rakas mamma.
Kunpa pääsisin käymään häntä katsomassa. Vaan juuri nyt olen rahaton, eikä matka ole ihan lyhyt. Kertoisin, miten paljon hän on minulle antanut ja miten paljosta jään hänelle velkaa. Senkin kertoisin, kuinka suunnaton on suru ja luopumisen tuska. Hän ymmärtäisi kyllä. Vaikka sanoikin soittaessaan, ettei saa itkeä. Ei hänkään itkenyt. Mutta minä itkin, lohduttomia kyyneliä puhelimen kautta. Itkin neuloessani pitsihuivia, itken kirjoittaessani. Eikä vielä ole edes aika.
Aika, jos suo, parantaa haavat ja tuskan. Aion ehtiä Mamman luo.
Kauan odotettu kevät
8 tuntia sitten
3 kommenttia:
heippa!
et usko miten kivalta kuulostaa keltainen mekkonen tms tuolla sateessa lenkkeilyn jälkeen. :D
laita minulle vaikka mailia: hannajuutilainen@gmail.com
Voimia sulle ihan hirmusti!!!!
-Säärystimet saava-
Voimia! Oma mummoni kuoli toukokuussa, aivan yllättäen. Pikkuhiljaa alkaa helpottaa, päivä kerrallaan mennään. Irti ei ole helppo laskea.
Lähetä kommentti